Tutkimusprojekti

 

"Suomalainen" musiikinhistoria uudelleentulkittuna
Suomen musiikkielämän transnationaalinen muotoutuminen 1870-luvulta 1920-luvulle

 

Tutkimussuunnitelma


Tiivistelmä
1. Tausta
2. Tavoite

2.1. "Suomalaisen sävelkielen" muotoutuminen
2.2. Laulu- ja soittojuhlien synty
2.3. Musiikkitieteen ja musiikinhistoriankirjoituksen synty
2.4. Musiikkimaun muutokset, "korkean" ja "matalan" erkaneminen konserttiohjelmistossa

3. Metodit ja aineisto
4. Merkitys
5. Toteutus ja tutkijat
6. Lähteet

Tiivistelmä

Hanke tulkitsee Suomen musiikkielämän kehittymistä autonomian ajan lopulla transnationaalisesta näkökulmasta. Se arvioi kriittisesti aiempaa kansallismielistä tutkimustapaa, jossa musiikinhistorian virta nähtiin väistämättömänä kehityksenä, lahjakkaiden säveltäjien, voimakkaiden auktoriteettien ja kollektiivisen kansanhengen työn tuloksena. Projektin lähtökohdan mukaan 1800-luvun kansallisen säveltaiteen ja musiikkielämän muodostuminen oli transnationaalinen prosessi, joka siirsi, muunsi ja käänsi länsimaisen musiikin tyylit, instituutiot, konventiot ja esityskäytännöt osaksi pohjoisen suuriruhtinaskunnan kulttuurielämää. Hanke ei kirjoita suomalaisen musiikin historiaa vaan musiikin historiaa Suomessa.

Hanke soveltaa mikrohistoriallista tutkimustapaa, jossa keskeisinä menetelminä ovat verkostoanalyysi, aikalaislähteiden lähiluku, lähdekritiikki ja kontrafaktuaalinen pohdiskelu. Myös kulttuuristen kaanonien muodostumiseen ja muuttumiseen kiinnitetään suurta huomiota. Musiikkielämän muotoutumisen transnationaalista prosessia tutkitaan neljässä painopisteessä: "suomalaisen" sävelkielen muotoutuminen, kotimaisen musiikintutkimuksen alkuvaiheet, kansalliset musiikkijuhlat sekä konserttiohjelmiston ja musiikkimaun muutokset. Tutkimus perustuu pääosin arkistoaineistoon, jota on löydettävissä suomalaista ja ulkomaisista arkistoista. Keskeisiä lähteitä ovat myös aikalaiskirjallisuus, sanomalehdet sekä teosten äänitteet, nuotit ja partituurit.

1. Tausta

Musiikin historiaa Suomessa on hallinnut pitkään paradigma, joka korostaa kansallisen musiikkikulttuurin kehittymistä. Tutkimuskohteena on lähes poikkeuksetta Suomen musiikin historia tai suomalaisen musiikin historia. Sama nationalistinen perusvire koskee musiikin historiankirjoitusta genreistä riippumatta. Tutkittiin sitten kansanmusiikin, jazzin, rockin, kuoromusiikin, sotilasmusiikin tai kirkkomusiikin historiaa, lähtökohtana on musiikin suomalaisuus. Erityisen selvänä kansallinen lähtökohta ilmenee klassisen musiikin historioissa. Historioitsijat ovat lähteneet siitä, että 1800-luvun lopulla Suomeen kehittyi kansallinen musiikkielämä, joka synnytti ensimmäiset ammattiorkesterit, konservatorion, isänmaallisen konserttirepertuaarin ja suomalaiskansallisen sävelkielen, jonka suurimpana edustajana oli Jean Sibelius.

Kansallisen musiikinhistorian keskeinen piirre on teleologisuus, jossa menneisyyttä tarkastellaan nykyisyyden tai kansallisen projektin lopputuloksen näkökulmasta. "Suomalaisen säveltaiteen kevättulvan" (Haapanen 1940, 94) aiheuttivat nerokkaat säveltäjät ja voimakastahtoiset musiikkimiehet, mutta kaiken takana vaikutti kollektiivinen kansanhenki, hegeliläinen historian virta. Suomalaisen säveltaiteen nousu ilmenee kirjoituksissa väistämättömänä kehityksenä, josta nykyisyys on todisteena. Kansallinen näkökulma on edelleen yllättävän vahva monissa musiikinhistorian oppikirjoissa, tietokirjoissa ja jopa tutkimuksissakin (Kurkela 2010).

Tämä tutkimusryhmä lähestyy musiikin historiaa eri tavalla. Tulkintamme mukaan 1800-luvun kansallisen säveltaiteen ja musiikkielämän muodostuminen oli transnationaalinen prosessi, joka siirsi, muunsi ja käänsi länsimaisen musiikin tyylit, instituutiot, konventiot ja esityskäytännöt osaksi pohjoisen suuriruhtinaskunnan kulttuurielämää. Emme kirjoita suomalaisen musiikin historiaa vaan musiikin historiaa Suomessa.

Transnationaalista lähtökohtaa hyödyntävien tutkimusten määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti 2000-luvulla. Kulttuurintutkimuksessa, sosiologiassa, historiassa, politiikan tutkimuksessa, antropologiassa ja mediatutkimuksessa – vain muutaman tieteenalan mainitaksemme – laajamittainen kiinnostus kansallisvaltioiden rajat ylittäviin taloudellisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin ihmisten, paikkojen ja instituutioiden välillä on ollut vallitseva jo vuosikymmenen ajan. Tämä tendenssi myötäilee samanaikaista kiinnostusta globalisaatioon sekä tutkimuksessa että julkisessa keskustelussa. Kuten Steven Vertovec (2009, 2) toteaa, transnationalismi on näkökulma, joka antaa mahdollisuuden ymmärtää monimutkaisia, monikulttuurisia ja medioituneita kanssakäynnin muotoja globalisoituneessa maailmassa.

Tulkintamme keskittyy Suomen suuriruhtinaskunnan ajan viimeisiin vuosikymmeniin 1870-luvulta lähtien. Tuo aika on keskeinen suomalaisen kansallisvaltion synnyssä, ja tuolloin muodostuivat lähes kaikki ne instituutiot, joiden varassa musiikkielämä myöhemmin rakentui itsenäisessä Suomessa – konserttitoiminta, orkesterilaitos, musiikkiteatteri, muusikkokoulutus, musiikintutkimus, musiikkikritiikki, musiikkifestivaalit, soitin- ja nuottikauppa ja musiikin kustannustoiminta. Mikään näistä alueista ei syntynyt itsenäisesti, vaan jatkuvassa ja kiinteässä vuorovaikutuksessa yleiseurooppalaiseen kehitykseen ja musiikkielämän avainhenkilöiden maahantuomiin ulkomaisiin ideoihin.

Tutkimuksemme lähtökohta tuo sen lähelle kriittistä musikologiaa, jossa länsimaisen musiikin menneisyyttä ja kehitystä on pyritty tulkitsemaan monista uusista näkökulmista. Erityisen keskeisiä ovat tässä nationalismin ja kaanonien muodostumisen tutkimus (Bohlman 2004; Bergeron & Bohlman 1992), konserttiyleisön musiikkimaun transformaatio (Weber 2008) ja populaarimusiikin vallankumous läntisissä metropoleissa 1800-luvulla (Scott 2008). Projektimme pyrkii osoittamaan yksityiskohtaisesti, miten länsimaisen musiikin suuri muutos 1800-luvulla heijastui suoraan paikalliseen musiikkielämään Suomessa. Pienen ja syrjäisen maan olosuhteet johtivat omaperäisiin ratkaisuihin musiikkielämän organisoimisessa. Lännen metropoleista (esim. Berliini, Leipzig, Wien, Pariisi, Lontoo) omaksutut uudet käytännöt tuottivat paikalliset versionsa, joiden erityisyys oli sidoksissa mm. omaan kieleen, kansanperinteeseen ja rajallisiin toimintaedellytyksiin (niukat taloudelliset resurssit, pienet yleisömäärät, matala kaupungistumisaste jne.).

Työryhmän jäsenet ovat pohjustaneet hanketta tutkimusseminaareissa ja monissa julkaisuissaan, jotka käsittelevät musiikinhistorian dekanonisointia (Kurkela & Väkevä 2009), musiikin genrenmuodostuksen historiaa (Heikkinen 2008), nationalistisen musiikinhistorian perintöä (Kurkela 2010), "suomalaisen sävelkielen" syntyä (Heikkinen tulossa 2011), musiikin ja järjestökulttuurin suhdetta (Kurkela 1989; Rantanen 2009), 1800-luvun konserttiohjelmiston muutosta (Kurkela tulossa 2011), suomalaisen musiikkikritiikin juuria (Mantere 2001) sekä klassisen musiikin historiallisen etnografian metodologiaa (Mantere 2000 ja 2006).
 

2. Tavoite

Tavoitteemme on esittää ei-teleologinen ja transnationalistinen tulkinta kansallisen musiikkielämän synnystä. Tapahtumia ei tulkita lopputuloksesta vaan musiikkielämän toimijoiden omista lähtökohdista käsin. Lähtökohtien ja tavoitteiden ristiriidat (esimerkiksi kielikysymys) tuodaan tutkimuksessa selkeästi esille. Tapahtunutta kehitystä ei pidetä väistämättömänä vaan seurauksena toiminnasta, jonka taustalla vaikutti monia erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia tavoitteita. Toteutunut kehityskulku oli vain yksi monista mahdollisuuksista.

Vaikka tutkimuskohteemme on kansallisen musiikkikulttuurin synty, tutkimuksemme ei rajoitu kansallisvaltion rajojen sisälle. Musiikilliset ideat ja käytännöt välittyivät pääasiassa transnationaalisten verkostojen välityksellä (kirjeenvaihto, matkat, kirjat). Tavoitteemme on selvittää, miten verkostot muodostuivat, miten ideat ja käytännöt niiden kautta välittyivät ja miten ideat ja käytännöt käännettiin ja muokattiin suomalaiseksi musiikkielämäksi. Selvitämme myös musiikkikirjallisuuden leviämistä maahamme ja sen vaikutusta kotimaiseen musiikkikirjoitteluun. Projektimme painottuu neljään aspektiin ja kehityslinjaan, jotka olivat keskeisiä kansallisen musiikkielämän muotoutumisessa.

2.1. "Suomalaisen sävelkielen" muotoutuminen

1800-luvulla yleiseurooppalaisen taidemusiikin tyylit ja konventiot pyrittiin kääntämään kansalliseksi musiikiksi ja suomalainen kansanmusiikki pyrittiin piano- ja orkesterisovituksilla kääntämään ja jalostamaan taidemusiikiksi. Tämän taidemusiikin ja kansanmusiikin liiton toivottiin synnyttävän "suomalaisen sävelkielen", joka muiden kansallisten taiteiden ohella nostaisi Suomen kansan sivistyskansojen joukkoon.

Pyrimme selvittämään, mikä kansallisen säveltaiteen ja "suomalaisen sävelkielen" suhde toisaalta rahvaan musiikkiin ja toisaalta kaupunkien "kevyeen" musiikkiviihteeseen tarkalleen ottaen oli. Tutkimuksessa hyödynnämme ennen kaikkea Gelbartin (2007) tutkimusta "taidemusiikin" ja "kansanmusiikin" keksimisestä 1800-luvulla ja selvitämme, miten Gelbartin erittelemät mannermaiset ajattelutavat kulkeutuivat Suomeen ja minkälaisen ilmiasun ne musiikillisissa käytännöissä täällä saivat. Keskeinen aikakausi tutkimuksen tällä osa-alueella ovat 1880- ja 1890-luvut.

2.2. Laulu- ja soittojuhlien synty

Laulujuhlia Suomessa on tutkittu vähän. Olemassa olevien tutkimusten (Smeds & Mäkinen 1984; Smeds 1987; Särkkä 1972) keskeisenä lähtökohtana on poikkeuksetta ollut juhlien taustalla vaikuttanut kansallishenkinen toiminta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on laajentaa näkökulmaa moni-ilmeisemmäksi tuomalla esiin voimakkaat transnationaaliset yhteydet Eurooppaan ja musiikkijuhlien laajat verkostot muuhun musiikkielämään Suomessa.

Alusta alkaen juhlatoimikunta mobilisoi Suomen musiikkielämän avainhenkilöt mukaan juhlille erilaisiin tehtäviin. Heidän mukanaolonsa lisäsi juhlien statusta sekä musiikillisesti että ideologisesti ja lisäksi ne antoivat nouseville säveltäjälupauksille mahdollisuuden esitellä uusia teoksiaan ja edistää uraansa. Kansallisen tason ohella tarkastelemme musiikkijuhlien vaikutusta ruohonjuuritasolla. Tarkastelun kohteena ovat erilaisten paikallisorganisaatioiden järjestämät laulujuhlat, joita järjestettiin maaseutupaikkakunnilla valtakunnallisten juhlien mallin mukaan. Tutkimme, millä tavalla paikalliset laulujuhlat erosivat valtakunnallisista.

Kolmantena tutkimuskohteena on juhlien rakenne. Juhlien päätapahtuma oli laulu- ja soittokilpailu, johon kutsuttiin kaikki tiedossa olevat amatöörisoittokunnat ja -kuorot Suomessa. Tapahtumassa oli kuitenkin rinnakkain kaksi aivan erilaista tapahtumaa: kansanjuhlat ja juhlalaulajaiset (Mäkinen 1984). Kansanjuhlien ohjelmaan kuuluivat erilaiset oheistapahtumat, jotka eivät välttämättä liittyneet millään tavalla musiikkiin. Sen sijaan juhlalaulajaiset ja -soittajaiset sisälsivät pääasiassa korkeatasoista musiikkiohjelmaa.

Laulujuhlien tulo Suomeen oli ennen kaikkea transnationaalinen prosessi, jonka vaikutukset ulottuivat sen kaikille osa-alueille. Keskeisin tehtävämme on yksityiskohtaisesti selvittää, millä tavalla yksittäisten henkilöiden ja yhteisöjen verkostot vaikuttivat juhlien syntyyn, sisältöön, luonteeseen ja sen vaikutuksiin musiikkielämään Suomessa.

2.3. Musiikkitieteen ja musiikinhistoriankirjoituksen synty

Tutkimushanke pyrkii selvittämään musiikin tutkimuksen synnyn ja kehityksen akateemisena alana vuodesta 1899 1920-luvun alkuun. Tutkimuksemme keskittyy ensisijaisesti kolmeen jo vuosisadan vaihteessa aktiivisesti toimineeseen musiikintutkijaan: Ilmari Krohniin (1867–1960), Martin Wegeliukseen (1846–1906) ja Otto Anderssoniin (1879–1969). Näkemyksemme mukaan näiden kolmen elämään ja työhön – tutkimukseen, kirjeenvaihtoon, päiväkirjoihin sekä aikalaiskommentteihin Suomessa ja ulkomailla – tutustumalla voimme luoda hyvän kuvan siitä, miten suomalainen musiikkitiede syntyi ja mitkä olivat sen intellektuaaliset ja kulttuuriset perusteet.

Ilmari Krohnin ja hänen oppilaidensa tieteellinen paradigma oli suuntautunut hyvin vahvasti kansanmusiikin tutkimukseen. Tämä johtuu siitä, että 1900-luvun alussa akateemisella tutkimuksella katsottiin olevan kansallinen tehtävä – päämäärä, johon tutkijat pyrkivät myös toimimalla muilla musiikkielämän alueilla: säveltämisessä, kritiikissä, pedagogiassa ja kansanvalistuksessa.

Suomalaisen musiikkitieteen synty oli transnationaalinen prosessi – kaikilla edellä mainituilla tutkijoilla oli laajat yhteydet Euroopan johtaviin tutkijoihin ja tutkimusinstituutioihin. Esimerkiksi Ilmari Krohn ja Otto Anderson osallistuivat kaikkiin 1900-luvun alun musiikkitieteen kansainvälisiin konferensseihin (Leipzig 1904, Basel 1906, Wien 1909, Lontoo 1911, Pariisi 1914) esitellen omaa tutkimustaan.

2.4. Musiikkimaun muutokset, "korkean" ja "matalan" erkaneminen konserttiohjelmistossa

Tämä tutkimuksen osa keskittyy julkisten konserttien ja musiikkitilaisuuksien repertuaarin muutoksiin 1870–1910. Kohteena on konserttitarjonta Helsingissä, Viipurissa, Turussa ja Tampereella. Tutkimus fokusoi ohjelmiston transnationaaliseen taustaan: konserttitoiminta oli erittäin kosmopoliittista, mannermaiset huipputaiteilijat vierailivat Suomen suurimmissa kaupungeissa säännöllisesti, ja opiskelu ulkomailla kuului lahjakkaimpien kotimaisten muusikkojen karriääriin. Suomalainen konsertti-instituutio seurasi varsin uskollisesti kehitystä, joka oli käynnistynyt Euroopan metropoleissa muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin (ks. Weber 2008; Scott 2008).

Alustava kartoitus on jo tehty vanhemman konserttiohjelmiston osalta (Kurkela tulossa 2011), ja sen perusteella voidaan olettaa muutoksen suunta. Konserttien ohjelmistorakenne vastasi yleiseurooppalaisia standardeja ja ohjelmisto rakentui vaihtelevuudelle ja symmetrian periaatteelle (Weber 2008, 13–18; 40–42). Sinfoniakonsertit yleistyivät Suomessa 1860-luvulla, jolloin ohjelmisto kanonisoi wieniläis-klassisen musiikin ja Suuret Säveltäjät. Samaan aikaan osa orkesterikonserteista kehittyi kevyemmän ohjelmiston suuntaan, mikä johti vähitellen vakavan sinfoniaohjelmiston ja viihteellisen ohjelmiston eriytymiseen.

Keskeisimmät tutkimuskysymykset koskevat sitä, missä määrin konserttitoiminnan vakiintuminen ja ammattimaistuminen vaikutti ohjelmistojen eriytymiseen ja miten ulkomaisten solistien konsertit muuttuivat ohjelmistonsa osalta. Koskiko klassinen kanonisointi myös niitä ja mihin asti vaihtelevuuden periaate jatkui konserttitarjonnassa ja minkälaisten konserttien kohdalla?

Toinen keskeinen tutkimuksen fokus on "taiteen" ja "viihteen" vuorovaikutus. Miten nouseva huviteollisuus vuosisadan vaihteessa muutti konserttitarjontaa? Ennen jazzin aikakautta nämä musiikin alueet perustuivat varsin yhtenäiseen estetiikkaan, ja samat muusikot toimivat molemmilla alueilla. Taiteen ja viihteen välinen ylitys kuului asiaan ja oli yksi transnationaalisen musiikkituotannon kulmakiviä. Kolmas selvityksen kohde liittyy kansansivistykseen, joka oli kansallismielisen politiikan keskeinen toiminta-alue. Uusi kansallinen musiikkielämä heijasti samaa pyrkimystä, ja 1800-luvun lopun konserttitarjonnan keskeisiä osia olivat erilaiset populäärikonsertit ja kansankonsertit. Ne tuntuvat jatkaneen vanhaa vaihtelevuuden periaatetta, mutta toisaalta, oliko konserttien varsinaisena tavoitteena alempien luokkien kasvattaminen eurooppalaisen korkeakulttuurin "suurimpiin saavutuksiin", klassiseen kaanoniin?

3. Metodit ja aineisto

Projektimme keskeinen päämäärä on pureutua kansallisen musiikinhistorian teleologiseen ajatteluun. Myönnämme, että teleologioita syntyy väistämättä lähes aina, kun historiaa tarkastellaan nykyhetken musiikkikulttuurin saavutusten näkökulmasta. Pyrimme kuitenkin tarkastelemaan kriittisesti kansallisen musiikin suuren kertomuksen muodostumista seuraavilla metodologisilla valinnoilla:

Tutkimuksen keskeinen metodi on mikrohistoria, mikä tarkoittaa mikroskooppista tutkimusotetta, lähteiden lähilukua ja perinpohjaista analysointia. Tarkastelumittakaava avaa mahdollisuuden löytää uusia ilmiöitä ja asiayhteyksiä, koetella ja haastaa teorioita sekä luoda uusia yleistyksiä. Monipuolista lähdeaineistoa analysoidaan lähdekritiikin perusperiaatteita noudattaen. (Alapuro 1994, Elomaa 2001, Ginzburg 1985 & 1993, Levi 1991, Peltonen 1996 & 1999.)

Mikroskooppisen tarkentamisen avulla on mahdollista hahmottaa yksittäisen henkilön tai henkilöiden sosiaalisten suhteiden verkostoa. Verkostotutkimuksessa yhteiskunnallinen rakenne esitetään verkostona, eli pisteinä, joita erilaiset kytkökset yhdistävät. Verkostoteoriaa käytettäessä tutkimuksen kohde ei rajaudu yksilöön, yhteiskuntarakenteeseen tai instituutioon, vaan verkosto muodostaa sillan yksilön ja laajempien rakennelmien välille. Sosiaalisten verkostojen käsitteen avulla pyrimme selvittämään tarkastelun alla olevien ilmiöiden taustalla vaikuttaneita henkilöitä sekä heidän toimintaympäristöjään, joiden asettamissa rajoissa ryhmät ja yksittäiset henkilöt saattoivat toimia. Tutkimuksemme kannalta keskeisiä verkostotutkimuksen kansainvälisiä teoreetikkoja ovat Robert Putnam (1993, 1995), Pierre Bourdieu (1986), James S. Coleman (1988, 1990) ja Bruno Latour (1988, 2005).

Teleologisuutta pyrimme välttämään myös pohtimalla mahdollisia mutta toteutumatta jääneitä tapahtumakulkuja. Emme varsinaisesti pyri kirjoittamaan kontrafaktuaalista historiaa, vaan "what, if" –kysymyksenasettelun avulla löytämään erilaisia vaihtoehtoja, joita musiikkielämän toimijoilla kulloinkin oli käytettävinään. Mitä jos suomalaiset muusikot olisivatkin 1800-luvun loppupuolella lähteneet keskieurooppalaisten kaupunkien sijasta opiskelemaan Pietariin tai Tukholmaan? Minkälaiseksi Suomen musiikkielämä olisi muotoutunut? Miksi näin ei kuitenkaan käynyt? Pitäydymme pääasiassa niihin vaihtoehtoihin, joita lähdeaineiston perusteella tiedämme myös toimijoiden itse pohtineen, koska ne ovat vaihtoehdoista uskottavimpia (Ferguson 1998).

Kaanon on säveltäjien tai artistien joukko, jonka musiikilliset tuotokset asetetaan muiden yläpuolelle määrittelemään tiettyä genreä. Kaanon on mittatikku, jolla musiikkia mitataan – myös musiikin tutkimuksessa (Bergeron & Bohlman 1992, 2). Teleologisuuden uhka on olemassa, jos institutionalisoituneiden kaanoneiden taustalla olevia esteettisiä, sosiaalisia ja poliittisia arvoja käytetään arvioimaan musiikkia, joka on tehty ennen kaanonin syntymää. Tämän pyrimme välttämään turvautumalla de-kanonisointiin, jossa kaanonin muodostumisen prosessi sekä prosessiin osallistuneiden toimijoiden motiivit asetetaan tarkastelun alle. Meille historian kuluessa institutionalisoituneet kaanonit (ja niihin kiinteästi liittyvät genret) eivät ole tutkimuksen rajauksen lähtökohta vaan tutkimuskohde.

Tutkimus perustuu pääosin arkistoaineistoon, jota on löydettävissä suomalaista ja ulkomaisista arkistoista. Arkistoista keskeisimmät ovat Helsingin arkistojen lisäksi lähialueiden musiikkikaupunkien (Tukholma, Tallinna, Tarto, Pietari) ja tärkeimpien keskieurooppalaisten musiikkikeskusten (Leipzig, Berliini, Wien, Pariisi, Lontoo) arkistot. Keskeisiä lähteitä ovat myös aikalaiskirjallisuus, sanomalehdet sekä teosten äänitteet, nuotit ja partituurit.

4. Merkitys

Kansallisen musiikinhistorian uudelleentulkinta on erittäin ajankohtaista nyt, kun suomalainen musiikki on nousemassa entistä enemmän esiin kansainvälisillä musiikkimarkkinoilla. Projektimme tulee osoittamaan, ettei nykyinen transnationaalinen kehitys ole uusi asia, vaan hyvin samanlainen tilanne vallitsi aikana, jolloin nykyisen musiikkielämän perusta valettiin: musiikilliset ideat ja innovaatiot kulkivat yli rajojen vilkkaasti, suuri joukko maahanmuuttajia toimi suomalaisen musiikin kehittämisen avainhenkilöinä, ja musiikillinen vaihto ja konserttielämä olivat silmiinpistävän kosmopoliittista.

Projektimme tulee osoittamaan, että Suomi oli kiinteä osa Eurooppaa ja sen musiikkikulttuuria jo 100–150 vuotta sitten. Eurooppalainen integraatio oli varsinkin sivistyneen luokan keskuudessa lähes yhtä monipuolista kuin nykyisin, ja lähellä sijaitseva imperiumin pääkaupunki Pietari oli todella kansainvälinen metropoli. Läntiset vaikutteet tulivat joko suoraan Saksasta tai Pietarin kautta. Suomen kansainvälisyys kulttuurin alueella pohjustettiin jo tuolloin, ja projektin tulokset tulevat vahvistamaan suomalaista itsetuntoa nykymaailman hyväksymällä tavalla, jossa kansallinen tulkitaan transnationalismin tulokseksi ja heijastumaksi. Hanke tulee osoittamaan monet kansallisen musiikkikulttuurin kehityslinjat pääosin kliseiksi, jotka ovat vain pönkittäneet monoetnistä suomalaisuutta. Musiikkielämän monikulttuurisen menneisyyden esiin nostaminen edesauttaa nykyistä moniarvoista kulttuuripolitiikkaa.

5. Toteutus ja tutkijat

Hanke toteutetaan kahden vuoden tutkimustyönä neljän tutkijan voimin:

FT Vesa Kurkela (tutkimusryhmän johtaja)
FT Olli Heikkinen
FT Markus Mantere
MuT Saijaleena Rantanen

Projektin tulokset tullaan esittelemään kansallisissa ja kansainvälisissä konferensseissa, akateemisina tutkimusartikkeleina, tietokirjoina ja lehtijuttuina. Tulosten populaaristamiseen kiinnitetään suurta huomiota, koska tutkimusaihe on helppo nostaa suuren yleisön ja erityisesti valistuneen musiikkiyleisön mielenkiinnon kohteeksi. Musiikkialan julkaisujen ohella populaaristamisen kanavina käytetään sähköistä mediaa, johon projektin tutkijat ovat verkostoituneet monipuolisesti.

6. Kirjallisuutta

Alapuro, Risto 1994. Suomen synty paikallisena ilmiönä 1890–1933. Helsinki: Hanki ja jää.

Bergeron, Kathrine & Philip V. Bohlman (eds.) 1992. Disciplining Music. Musicology and its Canons. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Bohlman, Philip V. 2004. The Music of European Nationalism. Cultural Identity and Modern History. Santa Barbara – Denver – Oxford: ABC Clio.

Bourdieu, Pierre 1986. The Forms of Capital. Handbook of Theory and Research for the Sociology of Education. Ed. J. G. Richardson. New York: Greenwood Press, 241–258.

Coleman, James S. 1988. Social capital in the creation of human capital. American Journal of Sociology 94, 95–120.

Coleman, James S. 1990. Foundations of Social Theory. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Elomaa, Hanna 2001. Mikrohistoria johtolankojen jäljillä. Kulttuurihistoria. Johdatus tutkimukseen. Toim. Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki. Helsinki: SKS.

Ferguson, Niall 1997. Virtual History: Alternatives and counterfactuals. London: Papermac.

Gelbart, Matthew 2007. The Invention of "Folk Music" and "Art Music": Emerging Categories from Ossian to Wagner. Cambridge: Cambridge University Press.

Ginzburg, Carlo 1996. Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Suom. Aulikki Vuola. Gaudeamus: Helsinki.

Ginzburg, Carlo 2007. Juusto ja madot. 1500-luvun myllärin maailmankuva [Il formaggio e i vermi: il cosmo di un mugnaio del '500]. Suom. Aulikki Vuola. Helsinki: Gaudeamus.

Haapanen, Toivo 1940. Suomen säveltaide. Helsinki: Otava.

Heikkinen, Olli 2008. Sata kesää tuhat yötä. Genre- ja rekisteripeliä Pohjolassa. Etnomusikologian vuosikirja 20, Toim. Maija Kontukoski, Tuuli Talvitie-Kella & Antti-Ville Kärjä. Helsinki: Suomen Etnomusikologinen Seura, 275–299.

Heikkinen, Olli tulossa 2011. The Preception of Sibelius's Kullervo. The Social Construction of "Finnish Musical Language". Proceedings of the Fifth International Jean Sibelius Conference in Oxford, England 17.–20.9.2010, ed. Andrew Barnett. Oxford: Oxford University Press.

Kurkela, Vesa 1989. Musiikkifolklorismi ja järjestökulttuuri. Kansanmusiikin ideologinen ja taiteellinen hyödyntäminen suomalaisissa musiikki- ja nuorisojärjestöissä. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura.

Kurkela, Vesa 2010. Kansallisen musiikinhistorian varjo – Suomessa ja Pohjanmaalla. Warpusen Weisu. Pohjanmaan musiikin historiaa 1600–1900. Toim. V. Kurkela, H. Laitinen & S. Rantanen. Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston julkaisuja 18. Helsinki: Sibelius-Akatemia, 11–43.

Kurkela, Vesa tulossa 2011. Amusing educated classes and civilizing masses. Concert repertoires and audiences in 19th century Helsinki. Critical Musicological Reflections. Ed. Stan Hawkins. Ashgate Publishing.

Kurkela, Vesa & Lauri Väkevä (eds.) 2009. De-Canonising Music History. Newcastle upon Tyne: Cambridge Scholars Publishing.

Latour, Bruno 1988. The pasteurization of France [Les microbes: guerre et paix suivi de irréductions]. Transl. by Alan Sheridan and John Law. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

Latour, Bruno 2005. Reassembling the Social. An Introduction to Actor-Network-Theory. Oxford: Oxford University Press.

Levi, Giovanni 2001. On microhistory. New Perspectives on Historical Writing. Ed. Peter Burke. Cambridge: Polity Press, 97–119.

Mantere, Markus 2000. Etnomusikologia, etnografia ja taidemusiikin tutkimus. Etnomusikologian vuosikirja 2000, 22–42.

Mantere, Markus 2006. Glenn Gould: Viisi näkökulmaa pianistin muusikkouteen ja kulttuuriseen reseptioon. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura.

Peltonen, Matti 1996. Carlo Ginzburg ja mikrohistorian ajatus. Esipuhe kirjaan Carlo Ginzburg. Johtolankoja. Kirjoituksia mikrohistoriasta ja historiallisesta metodista. Gaudeamus: Helsinki, 7–34.

Peltonen, Matti 1999. Mikrohistoriasta. Helsinki: Gaudeamus.

Putnam, Robert 1993. Making Democracy Work. Civil Traditions in Modern Italy. Princeton: Princeton University Press.

Putnam, Robert 1995. Bowling alone. Americas Declining Social Capital. Journal of Democracy 6/1, 65–78.

Rantanen, Saijaleena 2009. Järjestö-Suomen synty ja Ilmajoen Torvisoittokunta. Etnomusikologian vuosikirja 21. Toim. Marko Aho, Johannes Brusila & Terhi Skaniakos. Helsinki: Suomen etnomusikologinen seura, 33–61.

Scott, Derek 2008. Sounds of the Metropolis. The 19th-Century Popular Music Revolution in London, New York, Paris, and Vienna. New York: Oxford University Press.

Smeds, Kerstin & Timo Mäkinen 1984. Kaiu, kaiu lauluni: laulu- ja soittojuhlien historia. Helsinki: Otava.

Smeds, Kerstin 1987. Joukkotapahtumat ja Suomi-identiteetti. Kansa liikkeessä. Toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius. Helsinki: Kirjayhtymä, 91–107.

Särkkä, Irma-Liisa 1973. Laulu- ja soittojuhlat Suomessa autonomian aikana v. 1881-1917. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Weber, William 2008. The Great Transformation of Musical Taste. Concert Programming from Haydn to Brahms. Cambridge: Cambridge University Press.

Vertovec, Steven 2009. Transnationalism. London: Routledge.